Turha toivo

Nel­li Val­jak­ka

Mi­nul­la on kak­si ro­ko­tet­ta, toi­vot­ta­vas­ti pian kol­mas­kin. Sil­ti mi­nua ah­dis­taa.

Luu­lin ole­va­ni täs­sä vai­hees­sa jo pal­jon ren­nom­pi. Tänä ke­sä­nä ajat­te­lin, et­tä heti kun tar­vit­ta­va suo­ja on saa­tu, niin ka­len­te­ri vaan täy­teen me­no­ja ja ta­paa­mi­sia.

Mut­ta ei se to­del­li­suu­des­sa niin men­nyt. Oma pää ei tul­lut sa­mal­la ta­val­la pe­räs­sä.

Kun hal­li­tus ju­lis­ti poik­keus­ti­lan, mi­nus­ta tun­tui epä­us­koi­sel­ta. En­sin ai­ka meni vain ih­me­tel­les­sä, et­tä on­ko tämä to­del­lis­ta ja mitä nyt ta­pah­tuu. En ta­jun­nut heti ti­lan­teen va­ka­vuut­ta ja suu­ruut­ta, tus­kin ku­kaan ta­ju­si. Mi­nus­sa eli kui­ten­kin pie­ni toi­vo sii­tä, et­tä ei tämä kau­aa kes­tä. Voi kuin­ka vää­räs­sä oi­ke­as­ti olin­kaan.

Kai­kes­ta huo­li­mat­ta olin ke­vääl­lä 2020 kui­ten­kin tosi on­nel­li­nen. Uu­teen ar­keen tot­tui no­pe­as­ti. Ke­vään ai­ka­na vii­meis­te­lin opin­to­ja­ni ja tein sel­lai­sia ta­val­li­sia jut­tu­ja. Luin, ul­koi­lin, lai­toin ruo­kaa. Oli ai­kaa pa­nos­taa omaan hy­vin­voin­tiin.

Kan­noin kor­te­ni ke­koon lei­po­mal­la ja neu­lo­mal­la. Ja tie­tys­ti ko­to­na val­lit­si ”kaa­pit kun­toon” -pro­jek­ti. Olen nor­maa­lis­ti­kin mel­koi­nen ko­ti­hii­ri, jo­ten ko­to­na ole­mi­nen ei hai­tan­nut mi­nua. Oi­ke­as­taan nau­tin sii­tä.

Pi­din lä­hei­sii­ni yh­teyt­tä pää­a­si­as­sa soit­te­le­mal­la. Vi­de­o­pu­he­luis­sa pää­si nä­ke­mään myös hei­dän kas­von­sa. Se lie­vit­ti ikä­vää. Ys­tä­vä­po­ru­kan kans­sa muo­dos­tui ihan vii­koit­tai­nen vi­de­o­pu­he­lu­ru­tii­ni. Has­sua oli, et­tä joi­den­kin kans­sa ei vält­tä­mät­tä ol­lut edes sään­nöl­li­ses­ti muu­ten te­ke­mi­sis­sä, mut­ta ko­ro­na toi yh­teen. Kaik­ki ha­lu­si­vat pa­nos­taa yh­des­sä­o­loon. Se oli tie­ten­kin tosi kiva jut­tu.

Näin ih­mi­siä li­ve­nä to­del­la vä­hän maa­lis­kuun jäl­keen. En­sim­mäi­sen ker­ran ke­säl­lä 2020. Tot­ta kai se tun­tui hy­väl­tä, mut­ta se ei ol­lut eh­kä niin dra­maat­tis­ta kuin ku­vit­te­lin – yh­tey­den­pi­to muul­la ta­voin oli ol­lut niin tii­vis­tä. Mut­ta oli­han iso­van­hem­pien vil­pi­tön ilo jäl­leen­nä­ke­mi­ses­tä iha­na jut­tu.

Jos­sain vai­hees­sa ti­lan­ne kui­ten­kin kään­tyi. Pan­de­mi­an alus­sa ko­ro­na ei oi­ke­as­taan pe­lot­ta­nut mi­nua. Pel­ko ke­hit­tyi ja kas­voi pik­ku­hil­jaa, vä­hän sa­la­ka­va­las­ti. Ar­ki kyl­lä su­jui, mut­ta pian ko­toa pois­tu­mi­nen al­koi ah­dis­taa. Kaup­pa­reis­suun­kin täy­tyi val­mis­tau­tua hen­ki­ses­ti. Mi­kään ei ol­lut enää huo­le­ton­ta. Aloin he­rä­tä ker­ran vii­kos­sa vii­del­tä aa­mul­la, jot­ta pys­tyin käy­mään ruo­ka­os­tok­sil­la en­nen ruuh­ka-ai­ko­ja. Ruo­ka­os­tok­se­ni­kin oli­vat ka­ran­tee­nis­sa en­nen kaap­piin lait­toa.

Ajat­te­lin ole­va­ni to­den­nä­köi­syyk­sien ul­ko­puo­lel­la. Kaik­ki sa­no­vat jat­ku­vas­ti, et­tä ei­vät pe­rus­ter­veet ih­mi­set to­den­nä­köi­ses­ti kuo­le ko­ro­naan, se­hän on vain fluns­sa. ”To­den­nä­köi­ses­ti” ei riit­tä­nyt mi­nul­le. Olin jos­tain kum­man syys­tä ke­hit­tä­nyt aja­tuk­sen, et­tä minä olen se kol­me­kymp­pi­nen, joka sin­ne teho-osas­tol­le jou­tuu. Sik­si mi­nua pe­lot­taa.

Sit­ten tuli pie­ni toi­von ki­pi­nä. Ro­ko­te.

Jos­kus lop­pu­vuon­na 2020 ro­kot­ta­mi­ses­ta alet­tiin konk­reet­ti­ses­ti pu­hua. Muis­tan hel­po­tuk­sen tun­tee­ni hy­vin sel­väs­ti. Sil­loin tun­tui, et­tä joku taak­ka oli­si nos­tet­tu har­teil­ta­ni. Et­tä jes­tas, se on nyt oi­ke­as­ti val­mis ja koh­ta sitä jo ja­e­taan ih­mi­sil­le. Se tun­ne, et­tä tämä eh­kä lop­puu jos­kus. Se tun­tui niin hy­väl­tä. Se oli vih­doin­kin oi­ke­as­ti va­loa tun­ne­lin pääs­sä.

Edes tie­to sii­tä, et­tä omaan vuo­roon oli­si vie­lä pit­kä ai­ka, ei hai­tan­nut. Hel­po­tus oli niin suu­ri. Ro­kot­tei­den ke­hi­tyk­sen ete­ne­mi­nen ja lo­pul­ta ro­ko­tus­tah­din kiih­ty­mi­nen oli­vat kyl­lä ne asi­at, jot­ka ovat kan­na­tel­leet it­seä tä­män pan­de­mi­an läpi. Eh­kä sik­si, et­tä on voi­nut odot­taa jo­ta­kin, ei­kä edes­sä ole ol­lut vain sel­lai­nen pi­meä möyk­ky, jon­ka läpi ei näe mi­tään.

Sain mo­lem­mat ro­kot­teet ke­säl­lä 2021. It­ket­ti. On­nel­li­suus, hel­po­tus. Hen­git­tä­mi­nen tun­tui het­ken hel­pom­mal­ta. Elä­mä, tääl­tä tul­laan.

Mut­ta ei. Ei ih­mi­sen psyy­ke seu­raa pe­räs­sä sa­maa tah­tia, kuin vas­ta-ai­neet le­vi­ä­vät ke­hos­sa. Aja­tus nor­maa­lis­ta ar­jes­ta al­koi ah­dis­taa. En ol­lut­kaan val­mis me­ne­mään va­paas­ti.

Vai­kein­ta on ol­lut var­sin­kin, kun muut ih­mi­set ovat ro­kot­tei­den myö­tä luo­pu­neet ra­joit­teis­ta mut­ta it­se en ole ko­ke­nut ole­va­ni vie­lä val­mis. En ole ol­lut nii­tä ih­mi­siä, jot­ka ajat­te­le­vat, et­tä ”kun­pa nämä ra­joi­tuk­set vaan lop­pui­si­vat”, vaan enem­män­kin, et­tä ”kun­pa tämä tar­tun­ta­ris­ki lop­pui­si”.

Lä­hi­pii­ri ky­se­lee kai­ken­lai­siin rien­toi­hin, mut­ta minä kiel­täy­dyn. Täy­tyy vä­hän enem­män pon­nis­tel­la sen eteen, et­tä us­kal­taa sa­noa, et­tei ha­lu­a­kaan vie­lä näh­dä. Kyl­lä­hän minä oi­ke­as­ti ha­lu­an, mut­ta mi­nua pe­lot­taa.

Pe­los­ta pois op­pi­mi­nen kes­tää oman ai­kan­sa. Luu­len myös, et­tä uu­ti­soin­ti sii­tä, et­tä ei täs­sä nyt ihan voit­ta­mat­to­mia ol­la ro­kot­teen­kaan kans­sa, on vai­kut­ta­nut. Ja se, et­tei­vät tar­tun­nat las­ke­neet ro­ko­te­kat­ta­vuu­den nous­tes­sa. Ja< et­tä nyt yh­täk­kiä ol­laan en­nä­tys­tar­tun­ta­lu­ke­mis­sa.

On ol­lut siis pal­jon lu­pauk­sia ja odo­tuk­sia, jot­ka ei­vät ole täyt­ty­neet. Pal­jon tur­haa toi­voa.

(San­na ei esiin­ny ju­tus­sa omal­la ni­mel­lään.)