Jonot kasvavat ja haasteita riittää, mutta eteenpäin puskee halu auttaa – Tällaista on ruoka-avun arki Jyväskylässä

Jere Lind­berg

Toi­me­li­as jouk­ko ih­mi­siä on ah­ke­ras­ti työn tou­hus­sa heti vii­kon alus­sa. Vaik­ka oh­jel­mas­sa ei tä­nään ole ruo­ka­ja­koa, riit­tää heil­lä pal­jon muu­ta teh­tä­vää. Yk­si pe­see jää­kaap­pia ja toi­nen la­jit­te­lee ruo­ka­pak­kauk­sia. Jut­tu len­tää ja tun­nel­ma on iloi­nen.

Ei maa­nan­tai­aa­mu kui­ten­kaan pelk­kää rie­mua ole ol­lut. Yk­si kyl­mä­al­tais­ta on men­nyt rik­ki vii­kon­lo­pun ai­ka­na, ja sen si­säl­lä ol­leet ruo­at ovat pääs­seet läm­pe­ne­mään. Yh­teen­sä nel­jä laa­ti­kol­lis­ta jo­gurt­te­ja ja rah­ko­ja sekä use­am­pi juus­to­pa­ket­ti jou­du­taan heit­tä­mään pois.

– Pää­sit­kin heti nä­ke­mään, mil­lais­ta ruo­ka-avun ar­ki on, Han­na-Mari Pu­saa sa­noo.

Hän löy­tää ti­lan­tees­ta kui­ten­kin myös po­si­tii­vi­sen puo­len: lai­te oli­si voi­nut men­nä rik­ki jo muu­ta­ma viik­ko sit­ten, kun kaik­ki al­taat oli­vat pul­lol­laan ruo­kaa.

– Sil­loin oli­si var­mas­ti it­ku tul­lut.

Pu­saa vas­taa Jy­väs­ky­län vi­ral­li­sen ruo­ka-avun ja­ka­jan, ruo­ka-apu Lyy­di­an, toi­min­nas­ta. Lyy­dia on toi­mi­nut vii­me vuo­den­vaih­tees­ta läh­tien Sep­pä­läs­sä, jos­sa si­jait­se­vat sekä hä­vik­ki­ruo­ka­ter­mi­naa­li et­tä it­se ruo­an ja­ke­lu­pis­te. Li­säk­si sa­tel­liit­ti­pis­tei­tä löy­tyy kuu­des­ta pai­kas­ta ym­pä­ri Jy­väs­ky­lää ja lä­hi­seu­tu­ja.

Hä­vik­ki­ruo­ka­ter­mi­naa­lis­sa teh­dään mo­nen­lais­ta hom­maa, mut­ta Pu­saan mu­kaan eni­ten teh­tä­vää riit­tää ruo­ka­kas­sien ko­ko­a­mi­ses­sa ja suun­nit­te­lus­sa si­ten, et­tä kaik­kien si­säl­tö on sa­ma­nar­voi­nen.

– Ruo­ka­kas­sien te­ke­mi­nen on vä­hän kuin Tet­ris­tä pe­lai­si. Jaam­me vii­koit­tain yh­teen­sä noin 400 kas­sia, mut­ta ei­hän meil­lä ole ta­san 400 juus­toa tai 400 mai­toa.

Oman maus­teen­sa suun­nit­te­luun an­ta­vat eri­lai­set eri­tyis­ruo­ka­va­li­ot. Niil­le, jot­ka ei­vät syö pu­nais­ta li­haa, teh­dään niin sa­not­tu kana-kas­vis­kas­si, ja ke­li­aa­ki­koil­le­kin on omat ruo­kan­sa. Myös lem­mi­kin­ruo­at ovat ha­lut­tua ta­va­raa.

Hanna-Mari Pusaa johtaa ruoka-apu Lyydian toimintaa.

Jere Lindberg

Lyy­di­an asi­ak­kaak­si ei pää­se ai­van kuka ta­han­sa. Saa­dak­seen ruo­ka-apua täy­tyy ot­taa yh­teyt­tä oman alu­een­sa di­a­ko­ni­a­työ­hön. Di­a­ko­ni päät­tää hen­ki­lön tulo- ja me­no­sel­vi­tys­ten pe­rus­teel­la, on­ko hän vä­hä­va­rai­nen.

Jos vas­taus on kyl­lä, hen­ki­löl­le myön­ne­tään ruo­ka­kas­siin oi­keut­ta­va ruo­ka­se­te­li, jon­ka kes­to voi ol­la kuu­kau­des­ta jopa puo­leen vuo­teen. Se­te­lil­lä saa käy­dä ha­ke­mas­sa ruo­ka­kas­sin joka toi­nen viik­ko.

Ruo­ka­se­te­lin avul­la pys­ty­tään vält­tä­mään eri­lai­sia vää­rin­käy­tök­siä. Jo­noon pää­se­vät vain ne, jot­ka to­del­la tar­vit­se­vat apua, ei­kä ku­kaan ruo­kaan oi­keu­tet­tu jää il­man sitä.

Lyy­dia saa pie­nen mää­rän ra­hal­lis­ta avus­tus­ta Jy­väs­ky­län kau­pun­gil­ta ja seu­ra­kun­nal­ta. Li­säk­si ra­haa tu­lee kun­tout­ta­vas­ta työ­toi­min­nas­ta, jota suo­rit­taa yli puo­let Lyy­di­an noin 20 työn­te­ki­jäs­tä.

It­se ruo­ka tu­lee kui­ten­kin lah­joi­tus­ten avul­la. Suu­rim­pia ruo­an­toi­mit­ta­jia Lyy­di­al­le ovat Kes­ki­maa, Lidl ja Foo­do­ra. Ruo­ka on hä­vik­ki­ta­va­raa eli se ei syys­tä tai toi­ses­ta kel­paa enää myyn­tiin. Useim­mi­ten syy­nä on pa­ras­ta en­nen -päi­väyk­sen ohit­ta­mi­nen tai tuot­teen kär­si­mä pin­ta­vau­rio.

Tar­kem­pi tu­tus­tu­mi­nen ruo­kiin osoit­taa, et­tei niis­sä ole suu­rem­pia vi­ko­ja. To­maat­ti­murs­ka­pur­kin kul­ma on hie­man ru­tus­sa, ja kau­ra­hiu­ta­lei­den päi­väys on um­peu­tu­nut pari päi­vää sit­ten.

Ruo­an saa­ta­vuu­des­sa on kui­ten­kin haas­tei­ta. Kau­pat ovat ryh­ty­neet myy­mään tuot­tei­ta pu­na­la­puin ja hä­vik­ki­hin­noin. Myös­kään lei­po­moil­ta tai pais­to­pis­teil­tä ei saa enää pul­lia ja pii­ra­koi­ta lä­hes­kään niin usein kuin en­nen.

Sik­si ruo­ka-avus­sa­kin ele­tään ikään kuin kä­des­tä suu­hun. Kai­ken­lai­set lah­joi­tuk­set ovat ää­rim­mäi­sen tär­kei­tä.

– Esi­mer­kik­si kul­je­tus­fir­ma saat­taa soit­taa ja ker­toa, et­tä rul­la­kol­li­nen mai­to­purk­ke­ja on kaa­tu­nut, otat­te­ko vas­taan. Tot­ta kai otam­me, ter­ve­tu­loa vaan! Sit­ten pyy­him­me niis­tä liat pois ja an­nam­me eteen­päin.

Suuressa osassa ruokia ainut vika olivat pienet pintavauriot.

Jere Lindberg

Kes­ki­viik­ko­na on it­se ruo­ka­ja­on vuo­ro. Työ­tä riit­tää, sil­lä pää­ja­ko­pis­teen li­säk­si ruo­ka­kas­se­ja val­mis­tel­laan vie­tä­väk­si myös Kor­pi­lah­del­le ja Vaa­ja­kos­kel­le.

Tämä aa­mu on läh­te­nyt liik­keel­le vii­me vii­kon maa­nan­tai­ta po­si­tii­vi­sem­mis­sa mer­keis­sä. Yk­si­tyis­hen­ki­lö on lah­joit­ta­nut Lyy­di­al­le yh­teen­sä nel­jän kas­sil­li­sen ver­ran kui­va­ruo­kaa ja säi­lyk­kei­tä.

– Täl­lai­nen avus­tus on kuin jou­lu­lah­ja meil­le, Pu­saa sa­noo iloi­se­na.

Hä­nen mu­kaan­sa tä­nään ja­et­ta­va ruo­ka­kas­si on si­säl­löl­tään koh­ta­lais­ta ta­soa. Jos­kus on ja­et­tu pa­rem­pi­a­kin, jos­kus huo­nom­pia.

Kas­sis­ta löy­tyy niin mai­toa, pii­mää kuin jo­gurt­ti- ja rah­ka­purk­ke­ja­kin. Li­säk­si mu­kaan­sa saa esi­mer­kik­si lei­pää sekä eri­lai­sia ei­nek­siä.

Vaik­ka ruo­ka­ja­on al­kuun on ai­kaa lä­hes tun­ti, ovat en­sim­mäi­set ih­mi­set saa­pu­neet jo ovien eteen. On­nek­si läm­pö­ti­la on tä­nään vain niu­kas­ti pak­ka­sen puo­lel­la, ei­kä pie­ni lu­mi­sa­de­kaan hait­taa ka­tok­sen al­la odot­ta­es­sa.

En­sim­mäis­ten jou­kos­sa ruo­ka­kas­sia saa­puu ha­ke­maan Sari Väi­sä­nen. Hän on kuu­lu­nut Lyy­di­an asi­ak­kai­siin sen toi­min­nan alus­ta as­ti, ja käy­nyt ruo­ka-avus­sa myös tätä ai­kai­sem­min joi­ta­kin ker­to­ja.

59-vuo­ti­as Väi­sä­nen on teh­nyt pää­o­san työ­u­ras­taan hoi­to­a­lal­la. Täl­lä het­kel­lä hän ei kui­ten­kaan uu­pu­muk­ses­ta ja reu­mas­ta joh­tu­en pys­ty työs­ken­te­le­mään. Mer­kit­tä­vin tu­lon­läh­de on sai­raus­päi­vä­ra­ha.

– Kyl­lä ruo­ka­kas­sis­ta iso apu on. Kaik­ki mitä tääl­tä saa on ko­tiin­päin.

Sari Väisänen on tyytyväinen ruoka-apuun, sillä kaikki saatu ruoka on kotiinpäin.

Jere Lindberg

Ruo­ka­jo­noa seu­ra­tes­sa ylei­set ruo­ka-apuun koh­dis­tu­vat ste­re­o­ty­pi­at osoit­tau­tu­vat no­pe­as­ti vää­rik­si. Ku­kaan ruo­an­ha­ki­jois­ta ei näy­tä ole­van esi­mer­kik­si hu­ma­las­sa tai haas­ta rii­taa mui­den kans­sa.

Hy­vin har­van voi­si edes luul­la ole­van ruo­ka-avun asi­a­kas pääl­tä päin kat­sot­tu­na.

Jo­nos­sa on läs­nä mo­nen­lai­sia ih­mis­ryh­miä. Elä­ke­läi­siä, opis­ke­li­joi­ta, pa­ris­kun­tia, nuo­ria per­hei­tä las­ten kans­sa.

33-vuo­ti­as nai­nen kä­ve­lee jo­nos­ta pois mu­ka­naan nel­jä ruo­ka­kas­sia. Mää­rä joh­tuu suu­res­ta per­hees­tä, jo­hon kuu­lu­vat nai­sen li­säk­si mies ja kah­dek­san las­ta.

Nai­nen ker­too käy­neen­sä ruo­ka­jo­nos­sa noin vuo­den ajan. Per­heen tu­lot koos­tu­vat ko­ti­hoi­don tu­es­ta ja mie­hen pal­kas­ta.

Ra­haa sai­si ol­la käy­tös­sä enem­män­kin.

– ¬Mut­ta ai­na­han sitä jo­ten­kin pär­jää, hän to­te­aa.

Sari Väi­sä­sel­le käyn­ti ruo­ka­jo­nos­sa on myös so­si­aa­li­nen ta­pah­tu­ma. Hän, ku­ten moni muu­kin, jää mie­lel­lään vaih­ta­maan kuu­lu­mi­sia tut­tu­jen työn­te­ki­jöi­den kans­sa.

Osa ih­mi­sis­tä taas ha­lu­aa suo­rit­taa ruo­ka­kas­sin ha­ke­mi­sen mah­dol­li­sim­man ri­pe­äs­ti. Heis­tä on ken­ties ais­tit­ta­vis­sa jon­kin­lais­ta hä­pe­ää.

Ei­kä se toi­saal­ta ole ih­me. Ruo­ka-apuun liit­tyy edel­leen yh­teis­kun­nas­sa vah­va stig­ma, ei­vät­kä mo­net sik­si keh­taa ha­kea sitä.

Ruo­ka­jo­noon jou­tu­mi­nen en­sim­mäis­tä ker­taa tun­tui no­lol­ta myös Väi­sä­ses­tä.

– Muil­la sa­ma­ni­käi­sil­lä oli jo han­kit­tu­na Mer­su, oma­ko­ti­ta­lo ja ke­sä­mök­ki. Kyl­lä sitä miet­ti, et­tä täs­sä­kö tämä elä­mä oli.

To­del­li­suut­ta on kui­ten­kin se, et­tä var­sin­kin ko­ro­nan jäl­keen ylei­nen ta­lou­del­li­nen va­kaus on ko­ke­nut ko­lauk­sen. Kuka ta­han­sa voi jou­tua vai­keuk­siin.

Sik­si Lyy­di­as­sa­kin ruo­ka-avun stig­maa on py­rit­ty häi­vyt­tä­mään.

– Olen ai­kai­sem­min teh­nyt töi­tä myös asun­not­to­muus- ja mie­len­ter­veys­puo­lel­la. Siel­lä olen ol­lut te­ke­mi­sis­sä niin pan­kin­joh­ta­jien, len­to­kap­tee­nien kuin iso­jen fir­mo­jen po­mo­jen­kin kans­sa, Han­na-Mari Pu­saa ker­too.

– Olen näh­nyt niin mo­nia iso­ja her­ro­ja, joi­den elä­mä vain yh­täk­kiä mu­re­nee al­ta.

Yleen­sä ruo­ka­jo­noon tul­laan vas­ta vii­mei­ses­sä hä­däs­sä. Mo­nel­le on kova paik­ka ta­ju­ta tar­vit­se­van­sa apua.

Pu­saan mu­kaan ih­mi­set ovat kui­ten­kin useim­mi­ten hel­pot­tu­nei­ta käy­ty­ään en­sim­mäi­sen ker­ran ruo­ka­jo­nos­sa.

– On tär­ke­ää ym­mär­tää, et­tä kuka ta­han­sa meis­tä saat­taa jos­kus pu­do­ta yh­teis­kun­nan tur­va­ver­kos­ton läpi. Voi sai­ras­tua, tu­lee ero, lä­hei­nen kuo­lee tai ta­pah­tuu jo­tain muu­ta sel­lais­ta, mikä vä­syt­tää ih­mi­sen niin, et­tä hän tar­vit­see apua.

Fidan Berhisha, kuten moni muukin Lyydian työntekijöistä, kertoo ihmisten auttamisen olevan parasta työssä. – Haluan tehdä työtä, jolla on merkitystä, Berhisha sanoo.

Jere Lindberg

Kes­ki­viik­ko­na ja­koon meni lo­pul­ta yh­teen­sä 96 kas­sia.

Kos­ka osa ih­mi­sis­tä ot­ti use­am­man kas­sin, oli ruo­ka­jo­nos­sa ar­vi­ol­ta 60–70 ih­mis­tä. Se on hie­man odo­tet­tua vä­hem­män.

Ruo­ka-avun tar­vit­si­joi­den mää­rä on kas­va­nut voi­mak­kaas­ti sii­tä läh­tien, kun Uk­rai­nan sota ja sitä seu­ran­nut hin­to­jen nou­su al­koi­vat.

Maa­lis­kuun ai­ka­na asi­a­kas­mää­rät tup­laan­tui­vat, ja mal­til­li­nen nou­su jat­kuu edel­leen. Jo­nois­sa nä­kyy joka viik­ko uu­sia kas­vo­ja.

On sel­vää, et­tä jos­sain vai­hees­sa Lyy­di­an avu­nan­to­ky­vyn ra­jat tu­le­vat vas­taan. Mut­ta mil­loin se ta­pah­tuu?

– Se on ää­rim­mäi­sen hyvä ky­sy­mys, Pu­saa to­te­aa.

Tal­vi ei hel­po­ta ti­lan­net­ta asi­a­kas­mää­rien ei­kä min­kään muun­kaan suh­teen. Myös Lyy­di­an oma toi­min­ta on tiu­koil­la.

Hil­jai­sem­pi­na päi­vi­nä ti­lois­sa on pääl­lä vain puo­let va­lois­ta, ei­kä ovia ha­lu­ta pi­tää au­ki yh­tään enem­pää kuin on pak­ko. Uu­sia, ener­gi­a­te­hok­kaam­pia kyl­mä­lait­tei­ta var­ten on jo ha­et­tu avus­tus­ta.

– Kyl­lä­hän tämä ti­lan­ne mie­ti­tyt­tää pal­jon ja jopa pe­lot­taa. Vuok­rat nou­se­vat ja saa näh­dä, kuin­ka suu­ria säh­kö­las­kut tu­le­vat ole­maan, Pu­saa kau­his­te­lee.

Erityisesti leipää riitti tällä kertaa reilusti jaettavaksi.

Jere Lindberg

Vaik­ka ruo­ka-avun tär­keyt­tä ei voi kiis­tää, on se Pu­saan mie­les­tä lo­pul­ta vain laas­ta­ri vuo­ta­van haa­van pääl­le. Ruo­ka-avun si­jaan ih­mi­sil­le ja­et­ta­via tu­kia pi­täi­si hä­nen mie­les­tään nos­taa. Yli­pää­tään toi­meen­tu­lo pi­täi­si ky­e­tä saa­maan si­ten, et­tä ra­hat riit­täi­si­vät muu­hun­kin kuin ruo­kaan.

– Moni jou­tuu va­lit­se­maan, ot­taa­ko ruo­an vai lääk­keet. Ja tie­tys­ti lääk­keet ovat ää­ret­tö­män tär­kei­tä.

Pu­saan mu­kaan on kui­ten­kin epä­to­den­nä­köis­tä, et­tä ruo­ka-avun ja­ka­mis­ta voi­tai­siin lo­pet­taa, jos edel­lä mai­nit­tui­hin asi­oi­hin ei tule muu­tos­ta.

Osa ih­mi­sis­tä ha­kee ruo­ka-avus­ta vain het­kit­täis­tä hel­po­tus­ta on­gel­miin­sa. Pää­sään­töi­ses­ti asi­ak­kaat ovat kui­ten­kin sel­lai­sia, jot­ka ovat ol­leet ruo­ka­jo­nois­sa jo kau­an. Usein taus­tal­la on eri­lai­sia pit­kä­ai­kai­sia on­gel­mia.

– Tie­tyl­lä ta­paa tu­lee su­rul­li­nen olo mo­nen ih­mi­sen koh­ta­los­ta. Ei nii­hin kos­kaan totu, mut­ta nah­ka on jo park­kiin­tu­nut sen ver­ran, et­ten ota nii­tä enää kan­taak­se­ni, niin kuin jos­kus nuo­rem­pa­na saa­toin teh­dä. Pys­tyn edel­leen ole­maan em­paat­ti­nen ja ja­ka­maan ih­mis­ten tus­kan, mut­ta ei se jää mie­leen pyö­ri­mään, Pu­saa ker­too.

Mut­ta mikä sit­ten saa jak­sa­maan työs­sä, jos­sa nä­kee jat­ku­vas­ti elä­män synk­kiä puo­lia?

– Ih­mi­set. Sekä omat työn­te­ki­jäm­me et­tä asi­ak­kaat. Tun­tuu esi­mer­kik­si to­del­la hy­väl­tä, kun joku ih­mi­nen tu­lee kiit­tä­mään sii­tä avus­ta, jota olem­me hä­nel­le pys­ty­neet an­ta­maan.

Ar­vos­tus te­ki­jöi­tä koh­taan nä­kyy ruo­ka­ja­os­sa. Vaik­ka kaik­ki ei­vät jää­kään jut­te­le­maan, sa­noo jo­kai­nen ih­mi­nen ää­neen vä­hin­tään kii­tok­sen ruo­ka­kas­sin saa­tu­aan.

He tie­tä­vät, et­tei ruo­ka-apu oli­si mah­dol­lis­ta il­man näi­tä aut­ta­mis­ha­lui­sia ih­mi­siä.