Tuli raivosi Lapinlahdella

Tea Ris­sa­nen

Vuon­na 1966 La­pin­lah­den kun­nal­lis­ko­din mie­li­sai­ra­so­sas­to tu­hou­tui rai­voi­sas­sa tu­li­pa­los­sa, joka vaa­ti 31 ih­mi­sen hen­gen. Tu­li­pa­lon al­ka­es­sa po­ti­laat jäi­vät louk­kuun pa­lo­na­ran hir­si­ra­ken­nuk­sen si­sään, kun lu­ki­tut ovet ja rau­doi­te­tut ik­ku­nat es­ti­vät pa­ke­ne­mi­sen. Vuo­si­kym­me­niä myö­hem­min pai­kal­li­set muis­ta­vat yhä tuon koh­ta­lok­kaan yön ja sen traa­gi­set seu­rauk­set.

Ir­ma Kor­ho­sen si­sar tuli per­jan­tai­na il­lal­la ko­tiin op­pi­kou­lu­lais­ten juh­lis­ta eli hi­pois­ta, ku­ten nii­tä sil­loin La­pin­lah­del­la kut­sut­tiin. Hän tuli he­rät­tä­mään 11-vuo­ti­aan Kor­ho­sen ja sa­noi, et­tä kat­sos kun tuol­la tai­vaan ran­nas­sa loi­mu­aa. Per­he kat­soi tai­vaan­ran­taa ai­kan­sa ja meni nuk­ku­maan.

Mil­tei 60-vuot­ta myö­hem­min Kor­ho­nen muis­taa jär­ky­tyk­sen, kun sai aa­mul­la tie­tää, mikä tai­vaan­ran­nas­sa oli loi­mun­nut.

”Isä sa­noi, et­tä oli­si var­mas­ti läh­te­nyt aut­ta­maan, jos oli­si vain tien­nyt.”

Tuo­na sa­mai­se­na il­ta­na 23-vuo­ti­as Jou­ko Ant­ti­la oli La­pin­lah­den pa­lo­a­se­mal­la. Ant­ti­lan isä asui pa­lo­a­se­mal­la, sil­lä hän työs­ken­te­li kun­nan pa­lo­mes­ta­ri­na. Per­he oli pai­kal­la kes­kus­te­le­mas­sa iso­äi­din hau­ta­jai­sis­ta, kun pu­he­lin soi.

Myös Ant­ti­la näki orans­sin loi­mun jo kau­kaa. Ra­ken­nus oli il­mi­lie­keis­sä, kun pa­lo­kun­ta pää­si pai­kal­le.

Pa­lon ha­vait­si en­sim­mäi­se­nä mies­ten päi­vä­huo­nees­sa lä­him­pä­nä va­rau­los­käy­tä­vää yk­sin nuk­ku­nut hoi­det­ta­va. Pa­lo­tor­jun­nan ra­por­tin mu­kaan hän he­rä­si sa­vun ha­juun ja he­rät­ti muut mies­ten jouk­ko­ma­joi­tus­huo­nees­sa. Ulos­käy­tä­vien ovet oli­vat lu­kit­tui­na. Mie­het koit­ti­vat kek­siä mui­ta ta­po­ja ulos ra­ken­nuk­ses­ta. Ik­ku­noi­ta yri­tet­tiin ava­ta jopa rau­ta­sän­gyl­lä use­an mie­hen voi­mil­la is­kien, mut­ta vah­vas­ti rau­doi­te­tut ik­ku­nat kes­ti­vät.

Tu­pak­ka­huo­nee­seen joh­ta­vas­ta avoi­mes­ta oves­ta tuli pyr­ki jo voi­mak­kaas­ti päi­vä­huo­nee­seen.

Sei­niin jys­kyt­tä­neet ja näin hoi­to­hen­ki­lös­tön huo­mi­on he­rät­tä­mis­tä yrit­tä­neet mie­het ryn­tä­si­vät vie­lä ker­ran ulos­käy­tä­vän ovea koh­ti. Sa­mal­la het­kel­lä sen au­kai­si sei­nän ta­ka­na nuk­ku­mas­sa ol­lut sai­raan­hoi­ta­ja.

Tuli sai kui­ten­kin oven avaa­mi­ses­ta li­sää hap­pea, joka li­sä­si tu­len voi­maa. Ulos­käy­tä­vän puo­lei­nen osa sa­lia hu­mah­ti voi­mak­kaas­ti tu­leen, mut­ta seit­se­män mies­po­ti­las­ta ja hen­ki­lö­kun­taan kuu­lu­vat pää­si­vät ulos. Ei­vät kui­ten­kaan il­man vam­mo­ja.

Ylä­ker­ras­sa nuk­ku­nut yö­hoi­ta­ja las­keu­tui ala­ker­taan sa­mal­la het­kel­lä, kun ovi mies­ten päi­vä­huo­nee­seen saa­tiin au­ki. Hän pe­las­tui juok­se­mal­la liek­kien läpi.

Avoi­mek­si jää­nees­tä por­taan oves­ta palo siir­tyi heti toi­seen ker­rok­seen. Siel­lä asu­nut lai­tok­sen emän­nöit­si­jä jou­tui pois­tu­maan ra­ken­nuk­ses­ta ik­ku­nan kaut­ta, en­sin pää­si­sään­käyn­nin ve­ran­nan ka­tol­le ja siel­tä maa­han pu­dot­tau­tu­mal­la. Hä­nel­tä mur­tui lonk­ka.

Pa­lo­kun­ta aloit­ti pai­kal­le pääs­ty­ään säi­li­ö­ve­si­sam­mu­tuk­sen kun­nal­lis­ko­din ve­si­säi­li­ös­tä, mut­ta ti­lan­ne oli mel­ko toi­vo­ton jo alus­ta al­ka­en.

”Vet­tä riit­ti noin kym­me­nek­si mi­nuu­tik­si”, Ant­ti­la muis­te­lee.

Ai­noa on­ni oli, et­tä il­ta oli tyy­ni, joka aut­toi es­tä­mään tu­len le­vi­ä­mi­sen mui­hin ra­ken­nuk­siin.

La­pin­lah­den kun­nal­lis­ko­din oli muu­ta­man sa­dan met­riä On­ki­ve­den ran­nas­ta. Mil­tei vä­lit­tö­mäs­ti, kun pa­lo­kun­ta saa­pui pai­kal­le, joh­toa jär­ven ran­taan oli alet­tu sel­vit­tää. Vet­tä ei kui­ten­kaan saa­tu. Jär­ven pin­taa oli tar­koi­tuk­sel­li­ses­ti las­ket­tu muu­ta­ma päi­vä ai­kai­sem­min tois­ta met­riä.

”Jär­vi oli jää­ty­nyt sy­väl­le, ja edes pi­dem­mäs jär­vel­le men­tä­es­sä ei saa­tu vet­tä. Let­kui­hin tuli mu­taa”, Ant­ti­la ker­too.

Vet­tä ru­vet­tiin jär­jes­tä­mään ve­si­pis­teel­tä ju­na­ra­dan toi­sel­ta puo­lel­ta, mil­tei ki­lo­met­rin pääs­tä. Pa­los­ta oli teh­ty suur­pa­lo­hä­ly­tys ja apua saa­tiin vie­rus­kun­tien pa­lo­kun­nil­ta. Sa­mal­la kun osa mie­his­tä vei säi­li­öau­toil­la vet­tä pai­kal­le, osa kai­voi ra­dan al­le väy­län, jota kaut­ta let­kut saa­tiin ve­det­tyä suo­raan ve­si­pis­tee­seen.

Seu­raa­va päi­vä oli kau­niin au­rin­koi­nen. Hir­si­ra­ken­nus pa­loi vie­lä pit­käl­le il­ta­päi­vään. Ai­no­as­taan sa­vu­piip­pu jäi jäl­jel­le. Ant­ti­la meni ko­tiin, jos­sa vai­mo ky­syi, mis­sä hän oli ol­lut. Ant­ti­la oli käy­nyt os­ta­mas­sa leh­den ko­ti­mat­kal­la.

Mie­li­sai­ra­so­sas­ton rai­voi­sa palo La­pin­lah­del­la vaa­ti 29 kuo­lo­nuh­ria

Tuol­la olin, Ant­ti­la osoit­ti leh­den ot­sik­koa.

Kuo­lo­nuh­rien mää­rä nou­si lo­pul­ta 31:een, kun kak­si pa­los­ta ulos­pääs­sees­tä seit­se­mäs­tä mie­hes­tä kuo­li myö­hem­min vam­moi­hin­sa. Nais­ten puo­lel­ta ku­kaan ei sel­vin­nyt. Me­neh­ty­neet oli­vat iäl­tään 30–70-vuo­ti­ai­ta.

Pa­lon syy­tä yri­tet­tiin sel­vit­tää, mut­ta täyt­tä var­muut­ta asi­aan ei kos­kaan saa­tu. Syt­ty­mis­pai­kak­si pys­tyt­tiin mää­rit­tä­mään mies­ten puo­len tu­pak­ka­huo­ne.

Mie­li­sai­raa­la­o­sas­ton hir­si­ra­ken­nus oli sok­ke­loi­nen ja si­sä­sei­nien ma­te­ri­aa­li teki sii­tä pa­lo­na­ran.

1960-lu­vul­la kun­nal­lis­ko­tien taso ei ol­lut laa­jas­ti ke­hut­ta­va. Sa­von his­to­ria -te­ok­ses­sa ker­ro­taan, et­tä ai­no­as­taan Kuo­pi­on kau­pun­gin, Kuo­pi­on maa­lais­kun­nan ja Sii­li­jär­ven kun­nal­lis­ko­dit vas­ta­si­vat olo­suh­teil­taan nor­maa­lia sai­raan­hoi­toa. Ii­sal­mes­sa olo­suh­teet oli­vat tyy­dyt­tä­vät, mut­ta kaik­ki­al­la muu­al­la kun­nal­lis­ko­tien olo­suh­teet mää­ri­tel­tiin huo­noik­si. Leo Puu­ru­sen te­ok­ses­sa Sat­tu­mia La­pin­lah­del­ta ker­ro­taan, et­tä La­pin­lah­den kun­nal­lis­ko­din vuon­na 1932 val­mis­tu­nut ra­ken­nus oli eh­dot­to­mas­ti hei­koin koko maa­kun­nas­sa.

Ra­ken­nuk­sen en­sim­mäi­ses­tä ker­rok­ses­ta oli pois­tu­mis­tei­tä kol­me: var­si­nai­nen ulos­käyn­ti sekä kak­si va­rau­los­käyn­tiä. Toi­ses­ta ker­rok­ses­ta oli kak­si pois­tu­mis­tie­tä: en­sim­mäi­sen ker­rok­sen eteis­hal­liin joh­ta­vat por­taat ja hä­tä­pois­tu­mis­tie­nä ul­ko­sei­nään kiin­ni­te­tyt pui­set tik­kaat.

Ik­ku­nat oli­vat pää­o­sin kaut­ta ra­ken­nuk­sen sa­mal­la ta­val­la kiin­ni kuin mies­ten huo­nees­sa. Hoi­det­ta­vil­la ei ol­lut mah­dol­li­suut­ta ava­ta ik­ku­noi­ta, jot­ka saa­tiin si­sä­puo­lel­ta au­ki ai­no­as­taan ik­ku­na-avai­mel­la. Ik­ku­noi­den ul­ko­puo­lis­ta au­kai­su­mah­dol­li­suut­ta ei myös­kään ol­lut. Puit­tei­siin sekä ik­ku­noi­den vä­li­pui­hin oli kiin­ni­tet­ty ruu­veil­la lat­ta­rau­ta­ris­tik­ko. Käy­tän­nös­sä ei­vät ik­ku­nat sa­not­ta­vas­ti poi­ken­neet kun­nal­lis­ko­din eris­tys­huo­nei­den kal­te­ri-ik­ku­nois­ta.

Muu­ta­mas­ta ris­ti­kot­to­mas­ta ik­ku­nas­ta pa­lo­kun­ta yrit­ti pääs­tä si­säl­le. Palo oli kui­ten­kin lii­an vah­va.

Pa­lo­tor­jun­nan ra­por­tis­sa ker­ro­taan, et­tä pois­tu­mis­tei­den mää­rää voi­daan pi­tää tyy­dyt­tä­vä­nä. Kun nii­den ovet kui­ten­kin oli­vat lu­kit­tui­na ei­kä riit­tä­vää val­von­taa suo­ri­tet­tu, hoi­det­ta­vien oli mah­do­ton käyt­tää pois­tu­mis­tei­tä hy­väk­seen pa­lon sy­tyt­tyä.

Kuo­lo­nuh­rien mää­rää se­li­tet­tiin myös sil­lä, et­tä osas­tol­la oli huo­no­kun­toi­sia ih­mi­siä. Joi­den­kin po­ti­lai­den lää­ki­tyk­siin kuu­lui uni­lääk­kei­tä.

Rai­vaus­työt aloi­tet­tiin maa­nan­tai­na. Kuol­lei­ta py­rit­tiin tun­nis­ta­maan muun mu­as­sa nii­den si­jain­ti­pai­kan pe­rus­teel­la.

”Se oli mel­kein, kun ar­ke­o­lo­git oli­si­vat teh­neet kai­vauk­sia. Rau­ni­oi­ta käy­tiin läpi va­ro­vas­ti lu­si­kal­li­nen ker­ral­laan”, Ant­ti­la ker­too.

Tun­nis­ta­mi­sen jäl­keen vai­na­jat vie­tiin pois vä­li­ai­kai­sis­sa puu­ar­kuis­sa.

Ir­ma Kor­ho­nen ker­too, et­tä seu­raa­vi­na päi­vi­nä tun­nel­ma kir­kon­ky­läl­lä oli jär­kyt­ty­nyt ja su­rul­li­nen. Hä­nel­le, ku­ten mo­nel­le muul­le­kin, kun­nal­lis­ko­din olo­suh­teet tu­li­vat yl­lä­tyk­se­nä.

”Ei meil­lä ai­na­kaan tie­det­ty, et­tä po­ti­laat oli­vat kal­te­rei­den ta­ka­na”, Kor­ho­nen muis­te­lee.

Tuo­hon ai­kaan tar­jol­la ei ol­lut krii­si­a­pua. Kor­ho­nen ei muis­ta, et­tä heil­le lap­sil­le oli­si mis­sään vi­ral­li­ses­ti ker­rot­tu ta­pah­tu­nees­ta tai ke­ho­tet­tu ha­ke­maan apua tar­vit­ta­es­sa.

”Mut­ta meil­lä ko­to­na pu­hut­tiin on­nek­si.”

Pa­lo­mie­hil­le­kään ei ol­lut tar­jol­la krii­si­a­pua. Kui­ten­kin Ant­ti­la muis­te­lee, et­tä käyt­ti koko ke­vään pu­hu­en ta­pah­tu­mis­ta.

”Ai­na kun meni ky­läl­le, niin ih­mi­set tu­li­vat ky­sy­mään, mitä siel­lä oli ta­pah­tu­nut. Kun yh­des­tä kes­kus­te­lus­ta pää­si niin seu­raa­va oli edes­sä. Eh­kä sii­nä sa­mal­la kä­sit­te­li myös it­se ta­pah­tu­nut­ta”, Ant­ti­la sa­noo.

Kuol­leet siu­nat­tiin hau­taan 8. tou­ko­kuu­ta. Paik­ka on La­pin­lah­den van­hal­la hau­tuu­maal­la kir­kon vie­res­sä, jon­ne pa­lon uh­reil­le on pys­ty­tet­ty muis­to­merk­ki. Muis­to­merk­ki on toi­sin­to kun­nal­le mer­kit­tä­vän tai­tei­li­jan Ee­mil Ha­lo­sen työs­tä. Te­ok­ses­sa kan­kaa­seen ver­hot­tu nai­nen on nos­ta­nut mo­lem­mat kä­det koh­ti tai­vas­ta. Au­rin­ko luo sä­tei­tä hau­taus­maan kor­kei­den män­ty­jen ok­sien ra­ois­ta. Ai­van pat­saan jal­ko­jen juu­res­taan voi lu­kea te­ok­sen ni­men: Sem­per Ex­cel­si­or: Ala­ti kor­ke­am­mal­le.

La­pin­lah­den kun­nal­lis­ko­din mie­li­sai­ra­so­sas­ton palo huh­ti­kuun 22. päi­vä­nä vuon­na 1966 on yhä Suo­men lä­hi­his­to­ri­an tap­pa­vin tu­li­pa­lo.