Toimituksissa vannotaan, että harkinta ei valu ihmiseltä tekoälylle, mutta käytännössä näin tapahtuu jo

Hen­ri Häk­ki­nen

Suo­ma­lais­me­di­oi­den toi­mi­tus­ten joh­dos­sa van­no­taan, et­tä te­ko­ä­lyl­lä ei ha­lu­ta kor­va­ta ih­mi­sen jour­na­lis­tis­ta har­kin­taa. Minä us­kon, et­tä he us­ko­vat pu­hu­van­sa tot­ta. Sil­ti käy­tän­nös­sä har­kin­ta liu­kuu jo nyt te­ko­ä­lyl­le, kun kat­soo lu­paus­ten si­jas­ta sitä, mi­ten me­di­at konk­reet­ti­ses­ti ker­to­vat te­ko­ä­lyä käyt­tä­vän­sä.

Esi­mer­kik­si Hel­sin­gin Sa­no­mat ker­toi jou­lu­kuus­sa (HS.fi 22.12.2025) hyö­dyn­tä­vän­sä te­ko­ä­lyä uu­ti­sen ra­ken­teen muok­kaa­ja­na, säh­kö­pos­ti­tul­van suo­dat­ta­ja­na ja ide­oin­nin apu­na. Li­säk­si te­ko­ä­lyä käy­te­tään muun mu­as­sa kään­nök­siin, jut­tu­jen luon­nos­te­luun poh­ja­teks­tis­tä, uu­ti­sai­hei­den hok­saa­mi­seen tie­dot­tei­den ja vink­kien mas­sas­ta, iso­jen ai­neis­to­jen lä­pi­käyn­tiin sekä ylei­sön tar­pei­den ym­mär­tä­mi­seen. Sa­mal­la leh­ti muis­taa mai­ni­ta, et­tä lo­pul­ta vas­tuu si­säl­lös­tä on ai­na ih­mi­sel­lä. Noh, kuu­los­taa ihan jär­ke­väl­tä ja koh­tuul­li­sel­ta. Ai­na­kin toi­mi­tuk­sel­li­sen pro­ses­sin suh­teen py­ri­tään avoi­muu­teen.

Kun sa­no­taan, et­tä "ih­mi­nen vas­taa ai­na", se on hyvä pe­ri­aa­te vas­tuun kan­nal­ta, mut­ta se ei vie­lä ker­ro, mis­sä koh­taa har­kin­ta käy­tän­nös­sä ta­pah­tuu. Usein pe­ri­aat­teet ja lu­pauk­set kos­ke­vat jul­kai­sup­ro­ses­sin vii­meis­tä vai­het­ta, jos­sa ih­mi­nen tar­kas­taa ja te­kee lo­pul­li­sen jul­kai­su­pää­tök­sen. Kun tar­kas­te­luun ot­taa konk­reet­ti­set käyt­tö­ta­vat, kuva muut­tuu. Jos te­ko­ä­ly muun­taa poh­ja­teks­tiä uu­tis­muo­toon, eh­dot­taa ju­tun ra­ken­net­ta tai suo­dat­taa mas­sas­ta "uu­ti­sar­voi­sim­mat" tie­dot­teet, har­kin­taa on jo siir­ret­ty työ­vai­hee­seen, joka ta­pah­tuu en­nen lo­pul­lis­ta jul­kai­su­pää­tös­tä.

Hyvä esi­merk­ki täs­tä ovat ot­si­kot. Nii­den kir­joit­ta­mi­ses­sa te­ko­ä­lyä käy­tet­tiin spar­raa­ja­na jo pari vuot­ta sit­ten. Ot­si­koin­ti ei ole mi­kään pie­ni osa ju­tun vii­meis­te­lyä, vaan olen­nai­nen osa jut­tu­jen ke­hys­tä. Se myös he­rät­tää tun­tei­ta. Kan­sa ra­kas­taa tai pa­rem­min sa­not­tu­na ra­kas­taa vi­ha­ta ot­si­koi­ta. Mu­tul­la väi­tän, et­tä val­ta­o­sa me­di­a­kes­kus­te­lus­ta ja var­sin­kin me­di­ak­ri­tii­kis­tä koh­dis­tuu ot­si­koi­hin. Ot­sik­ko on ju­tun en­sim­mäi­nen ke­hys, ja se on myös se koh­ta, jo­hon me­di­ak­ri­tiik­ki usein osuu. Se te­kee ot­si­kos­ta toi­mi­tuk­sel­le sa­maan ai­kaan pie­nen ja val­ta­van pää­tök­sen: mitä nos­te­taan kär­jek­si ja mil­lai­nen sävy lu­ki­jal­le tar­jo­taan.

Eri­tyi­sen är­syt­tä­viä ovat klik­ki­ot­si­kot. Sel­lai­set, jot­ka hou­kut­te­le­vat avaa­maan ju­tun mut­ta pet­tä­vät lu­ki­jan odo­tuk­sen. Tai se on vi­ral­li­nen mää­ri­tel­mä. Usein kri­tii­kin koh­de on häh­mäi­sem­pi.

Joh­ti­pa ot­sik­ko klik­kiin tai ei, me­dia on käyt­tä­nyt val­taa lu­ki­jaan­sa sii­nä vai­hees­sa, kun ot­sik­ko saa­vut­taa lu­ki­jan sil­mät. Se on eten­kin verk­ko­jour­na­lis­mis­sa ju­tun tär­kein osa. Kli­kit ker­to­vat toi­mi­tuk­sel­le, mil­lai­sia jut­tu­ja lu­ki­jat pää­ty­vät lu­ke­maan. Me­nes­ty­vät ju­tut puo­les­taan ovat muu­tet­ta­vis­sa eu­roik­si ti­laa­jien tai mai­nos­tu­lo­jen muo­dos­sa. Ot­sik­ko ei siis ole vain yk­sit­täi­sen ju­tun port­ti, vaan pala pa­lau­te­sil­muk­kaa, joka oh­jaa tu­le­vaa te­ke­mis­tä. Kun klik­ki­da­taa ker­tyy tar­peek­si, se al­kaa ker­toa toi­mi­tuk­sel­le, mil­lai­nen ke­hys "toi­mii", ja sitä kaut­ta se al­kaa vai­kut­taa sii­hen, mil­lai­sia ke­hyk­siä seu­raa­vak­si tar­jo­taan. Ot­sik­ko ei siis ai­no­as­taan hei­jas­ta jour­na­lis­mia, vaan se myös muok­kaa sitä.

Tie­dän omas­ta työ­ko­ke­muk­ses­ta­ni, et­tä te­ko­ä­lyä käy­te­tään ot­si­koin­nin spar­raa­mi­seen. Olen kuul­lut, et­tä näin toi­mi­taan myös it­sel­le­ni työ­paik­ka­na tun­te­mat­to­mis­sa toi­mi­tuk­sis­sa. Vie­lä täl­lä het­kel­lä lop­pu­tu­los saat­taa ol­la pal­jol­ti ih­mi­sen pa­nos­ta, sil­lä te­ko­ä­ly ei tois­tai­sek­si ole ko­vin luo­va. Oman tes­tai­lu­ni pe­rus­teel­la te­ko­ä­ly ei ole ot­si­koin­nis­sa ko­vin hyvä. Se te­kee hel­pos­ti su­ju­vaa ja tur­val­lis­ta, mut­ta myös ge­nee­ris­tä. Se voi lii­oi­tel­la, vih­jail­la tai ol­la vain ou­don ha­ju­ton ja mau­ton. Sil­ti suun­ta on sel­vä: te­ko­ä­lyn roo­li muo­toi­li­ja­na kas­vaa.

Ot­si­koin­ti on hy­vin konk­reet­ti­nen esi­merk­ki sii­tä, et­tä oi­ke­as­ti pää­tök­sen­te­on luo­vut­ta­mi­nen te­ko­ä­lyl­le ei ole me­di­oil­le on­gel­ma. Sen ää­neen myön­tä­mi­nen oli­si. Van­no­taan, et­tä ih­mi­nen kyl­lä tar­kas­taa ja te­kee lo­pul­li­sen jul­kai­su­pää­tök­sen. Ta­kee­na täl­le on by­li­nes­tä löy­ty­vä toi­mit­ta­jan al­le­kir­joi­tus. Voi kui­ten­kin aja­tel­la, et­tä täl­lai­ses­sa ti­lan­tees­sa toi­mit­ta­ja al­le­kir­joit­taa val­miik­si ra­ja­tun vaih­to­eh­don, ei oman har­kin­tan­sa tu­los­ta. Vas­tuu on nimi by­li­nes­sä. Har­kin­taa on se, mikä vaih­to­eh­to yli­pää­tään pää­tyy va­lit­ta­vak­si. Vas­tuu py­syy ih­mi­sel­lä, mut­ta har­kin­ta on pe­räi­sin te­ko­ä­lyl­tä.

Ne­kin, jot­ka ei­vät te­ko­ä­lyä vie­lä tä­män kal­tai­siin teh­tä­viin hyö­dyn­nä, tu­le­vat mel­ko to­den­nä­köi­ses­ti niin vie­lä te­ke­mään. Kyse on enem­män sii­tä, mis­sä koh­taa ke­hi­tys­tä ku­kin me­dia on me­nos­sa. Pie­nem­mis­sä toi­mi­tuk­sis­sa ei vält­tä­mät­tä ole vie­lä saa­ta­vil­la me­di­an omia te­ko­ä­ly­työ­ka­lu­ja. Te­ki­jät ovat eh­kä ikän­sä puo­les­ta sii­nä vai­hees­sa uraa, et­tä te­ko­ä­ly­työ­ka­lu­jen hyö­dyn­tä­mis­tä ei ta­pah­du ute­li­ai­suu­den ta­kia. Se ta­pah­tuu vas­ta, kun sii­tä on sel­keä hyö­ty ja kun käyt­töö­not­to on help­poa, tuot­teis­tet­tua ja "tur­val­lis­ta".

En minä it­se­kään ole sen pa­rem­pi. Jos täs­sä nyt edes pa­rem­muu­des­ta on kyse. Olen kyl­lä spar­ran­nut esi­mer­kik­si Jy­väs­ky­län yli­op­pi­las­leh­den ot­si­koi­ta te­ko­ä­lyl­lä, vaik­ka leh­ti ei eh­kä ole sen tyy­li­nen, et­tä niil­tä ha­et­tai­siin ai­van sa­man­lais­ta is­ke­vyyt­tä kuin jat­ku­vas­ti si­säl­töä tuot­ta­vas­sa uu­tis­ko­nees­sa. Ja spar­ra­sin muu­ten myös tä­män teks­tin ra­ken­net­ta ja oi­kein­kir­joi­tus­ta. Jos jo­kin työ­vai­he on tar­peek­si vai­kea tai epä­miel­lyt­tä­vä, hou­ku­tus oi­ko­tie­hen kas­vaa, vaik­ka työ­ka­lu ei oli­si edes eri­tyi­sen hyvä.

Ih­mi­nen on pe­rus­luon­teel­taan lais­ka. Se ajaa mei­tä koh­ti tek­no­lo­gis­ta ke­hi­tys­tä, vaik­ka tuon ke­hi­tyk­sen lie­veil­mi­öt ovat jos­kus hai­tal­li­sem­pia kuin saa­vu­tet­tu etu. Kun me­di­at te­ko­ä­ly­lin­jauk­sis­saan pu­hu­vat sii­tä, et­tä te­ko­ä­ly ei tule kor­vaa­maan jour­na­lis­tis­ta har­kin­taa, koko pre­mis­si on har­haan­joh­ta­va. Ku­kaan ei vält­tä­mät­tä ha­lua luo­vut­taa val­taa suo­raan te­ko­ä­lyl­le, mut­ta val­taa luo­vu­te­taan sil­ti, jos ar­ki ja pro­ses­sit oh­jaa­vat va­lit­se­maan val­miik­si ra­ja­tus­ta lis­tas­ta no­peim­man ja vä­hi­ten huo­non vaih­to­eh­don. Vas­tuu py­syy ih­mi­sel­lä, mut­ta har­kin­ta voi liu­kua te­ko­ä­lyl­le jo nyt.